WikiPortallus: Saksan keisarikunta.html

muokkaa Bismarck luo keisarikunnan

Saksalainen nationalismi vaihtui nopeasti vuoden 1848 liberaaleista ja demokraattisista piirteistään Preussin kansleri Otto von Bismarckin autoritaariseen Realpolitikiin. Bismarck ajoi yhdentymistä tavoitteenaan Preussin johtama konservatiivinen Saksan valtio. Hän onnistui kolmen sotilaallisluonteisen menestyksen kautta:

Ensin Bismarck liittoutui Itävallan kanssa päihittääkseen Tanskan lyhyessä 1864 käydyssä sodassa, jossa Saksa valloitti Slesvig-Holsteinin.

Vuonna 1866 yhteistyössä Italian kanssa hän voitti Itävallan Königgrätzin taistelussa, jolloin sota-asetelma auttoi häntä sitomaan pohjoisia saksalaisia pikkuvaltioita lähemmin Preussiin, niiden liittoutuessa Preussin-Itävallan sotaan Preussin puolelle.

Ranskan-Preussin sota (1870–1871) sinetöi Saksan yhdistymisen preussilaisjohtoiseksi Saksan keisarikunnaksi, jonka valtaistuimelle nousi Vilhelm I – Vilhelm kruunattiin ranskalaisten nöyryytykseksi Versailles'n palatsissa.

Bismarck itse muotoili vuoden 1866 pohjoissaksalaisen perustuslain ääriviivat, josta tuli myöhemmin 1871 Saksan keisarikunnan perustuslaki pienin muutoksin. Saksan autoritaarinen valtiomuoto sai muutamien muiden kuningas- tai keisarikuntien (Italia ja Japani) tapaan parlamentaarisia piirteitä, kuten esimerkiksi Reichstagin (valtiopäivät) – parlamentaarisen elimen, jonka edustajat valittiin yleisillä vaaleilla (tosin ainoastaan miehet saivat osallistua ja parlamentin valta oli tarkoin rajattu). Lakiesitykset vaativat myös Preussin dominoiman Bundesratin (liittoneuvosto) edustajien hyväksynnän. Perustuslaillisen vallan takana naruja veteli Preussi, jota vahvistivat keisarin ja hänen nimittämänsä valtakunnankanslerin (aluksi pitkään Otto von Bismarck) toimeenpanovalta. Pikkuvaltiot säilyttivät itsenäisen hallintonsa, mutta armeijaa kontrolloi liittohallinto, toisin sanoen Preussi. Autoritaarisesta hallintotavasta huolimatta järjestelmä salli poliittisten puolueiden perustamisen ja kehittymisen.

Saksan keisarikunnan kehitys muistuttaa suurelta osalta saman aikakauden kehityskulkua Italiassa ja Japanissa. Bismarckin tavoin myös kreivi Camillo Benso di Cavour Italiassa käytti diplomatiaa ja sotaa keinona saavuttaa päämääränsä – hän liittoutui Ranskan kanssa ennen kuin hyökkäsi Itävaltaan, varmistaen näin Italian yhdistymisen Venetsiaa ja kutistettua Kirkkovaltiota lukuun ottamatta 1861. Piemonte–Sardinian intressien mukaisesti Cavour pyrki yhtenäiseen konservatiiviseen Italiaan, vierastaen esimerkiksi liberaalien tasavaltalaisten Giuseppe Garibaldin tai Giuseppe Mazzinin edustamaa vallankumouksellisempaa nationalismia. Samalla tavalla Japani modernisoitui konservatiivin tien kautta Meiji-restauraatiossa Tokugawa-shogunaatin kukistuttua. Itse asiassa Japani lähetti komission tutkimaan erilaisia maailmalla käytössä olevia hallinnollisia järjestelmiä ollen erityisen vaikuttunut Bismarckin Saksan toimintatavoista. Myöhemmin perustuslaissa 1889 Japani seurasi hyvin pitkälle saksalaisten vallanjakorakennetta, nimittäen samaan tapaan "kanslerin", joka oli vastuussa ainoastaan keisarille.

Saksan yhdistyminen merkitsi myös koko Preussin kuningaskunnan yhtymistä siihen. Keisarikunnalle uudet provinssit, Itä-Preussi, Länsi-Preussi ja Posenin maakunta, jotka aikaisemmin olivat varsinaisen Saksan liittouman ulkopuolella, vaikka olivatkin jo pitkään kuuluneet Preussin hallitsijalle, tulivat kiinteämmin mukaan kansalliseen Saksaan, mutta niissä väestön pääosa oli puolankielistä. Kaksi muuta slaavilaista aluetta, Sleesia ja Böömi, olivat jo olleet osa Pyhää saksalais-roomalaista valtakuntaa. Böömi jäi uuden keisarikunnan ulkopuolelle Itävallan hallitsijalle, sen sijaan Preussille kuuluva Sleesia jäi uudenkin keisarikunnan yhteyteen, vaikka sielläkin asui suuri määrä puolalaisia. Puolalainen väestö kasvoi nopeasti ja saksalaiset muuttivat etenkin teollisiin työpaikkoihin idästä länteen (Ostflucht), jolloin itäiset provinssit puolalaistuivat nopeasti – tämä prosessi oli alkanut jo 1800-luvun puolivälissä. Tätä puolalaistumisilmiötä Preussin keskushallinto pyrki patoamaan estämällä muita kuin saksalaisia saamasta kiinteistöjä, rohkaisemalla uutta saksalaista väestöä muuttamaan itään, ostamalla maata puolalaisilta ja myymällä sitä saksalaisille sekä eväämällä rakennusluvat puolalaisilta.

muokkaa Konservatiivinen modernisaatio

Saksan yhdistyminen 1815–1871 ja Saksan tulliliiton muodostuminen

Bismarckin kotimaanpolitiikka näytteli suurta roolia toisen valtakunnan autoritaarisen poliittisen kulttuurin muovaamisessa. Kun Saksan yhdistymisen Euroopanlaajuisesti tuntunut vaikutus ja siihen liittynyt valtapolitiikka oli laantunut, Saksan puoliparlamentaarinen hallitus sai aikaan suhteellisen tasaisen taloudellisen ja poliittisen ylhäältä ohjatun vallankumouksen, joka edisti huomattavasti Saksan nousua aikakauden erääksi johtavaksi teollisuusvallaksi ja talousmahdiksi.

Saksalaiset teollisuustuottajat valtasivat 1870-luvulla Saksan kotimarkkinat englantilaisilta tuontituotteilta, siten aiheuttaen brittien teollisuudelle ensimmäisen kerran todellista kilpailua. Teollistumisen dynaaminen eteneminen Saksassa ja Yhdysvalloissa sai ne nousemaan selvästi tasoihin vanhojen teollisuusmaiden Ranskan ja Ison-Britannian rinnalle, jopa ohikin. Esimerkiksi saksalainen tekstiili- ja metalliteollisuus oli jo Ranskan-Preussin sodan alkaessa ylittänyt organisoinnin ja teknologian tehokkuudessa brittiläiset kilpailijansa. Vuosisadan vaihteessa saksalaiset metallituotteet ja insinööritaito alkoivat jo toden teolla kilpailla Ison-Britannian kotimarkkinoilla.

Kun muodollinen yhdentyminen oli saavutettu 1871, Bismarck työskenteli luodakseen kansallista yhtenäisyyttä ja onnistuikin tässä preussilaisuuden ideologian avulla. Katolinen konservatismi ja työväenluokan radikalismi, jota sosiaalidemokraattinen liike edusti, reagoivat molemmat saksalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutokseen saksalaisen talousjärjestelmän kehittyessä maatalousvaltaisesta taloudesta, agraariyhteiskunnasta, kohti uudenaikaista teollista markkinataloutta, kapitalismia. Näiden liikkeiden vastarinnan tukahduttaminen suoraan oli vaikeaa, mutta Bismarckin keppi ja porkkana -taktiikka puri hyvin molempiin ryhmittymiin.

Bismarckin tavoitteet voi tiivistää kolmeen avainkäsitteeseen - Kulturkampf, sosiaalinen reformi ja kansallinen yhdentyminen.

Kulturkampf, kulttuuritaistelu - Katolisten Etelä-Saksan valtioiden liittyminen Saksaan tiesi vastustusta Bismarckin militaristis-aristokraattiselle preussilaiselle nationalismille. Katoliset edustivat vanhaa maatalousvaltaisuutta ja Etelä-Saksa sääty-yhteiskuntineen muistutti enemmän keskiaikaa kuin protestanttista pohjoista, väestön yhä eläessä elämäänsä maanviljelijöinä, käsityöläisinä, kiltaporvareina, papistona ja pikkuruhtinaskuntien aatelistona. Pohjois-Saksaa takapajuisemmassa etelässä oli vaikeuksia kilpailla teollisessa markkinataloudessa. Tätä eroa tasoittaakseen Bismarck toteutti Kulturkampf-nimellä tunnetun ohjelman, joka oli ainakin peitellysti suunnattu katolisten keskustapuoluetta vastaan. Myöhemmin, 1878 jälkeen Bismarck yhdisti voimansa katolisten kanssa kamppailussa sosialisteja vastaan, lopettaen Kulturkampf-ohjelman. Ohjelman lopputulos myös oli muodostunut täysin päinvastaiseksi, luoden levottomuutta ja pikemminkin vahvistaen saksalaista katolisuutta.

Sosiaalinen reformi, sosiaaliturvauudistus – Hallitakseen työväenluokkaa ja heikentääkseen sosialismin houkutusta, Bismarck vastentahtoisesti rakensi jonkinasteista konservatiivista "hyvinvointivaltiota", jonka tarkoitus oli myös pönkittää työläisten saksalaista nationalismia. Sosiaaliturvajärjestelmä (1883 terveyspalvelut, 1884 tapaturmavakuutukset, 1889 invalidi- ja vanhuuseläkevakuutukset) oli siihen aikaan maailman kehittynein ja on joiltakin osin vielä voimassa nykypäivän Saksassakin.

Kansallinen yhdentyminen - Bismarckin tavoitteisiin kuului myös Saksan valtioiden välillä vallitsevien suurimpien erojen tasoittaminen. Satoja vuosia puoli-itsenäisinä kehittyneet pikkuvaltiot poikkesivat toisistaan suuresti etenkin lainsäädännöllisesti. Erilaiset oikeusjärjestelmät, lait, oikeushistoria ja oikeusperinteet vaikeuttivat varsinkin kotimaan kauppaa. Saksan liitto oli jo 1861 sopinut voimaan yleisen kauppalain, mutta muuten erot olivat vielä suuret.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (900-luku–1806) · Saksan liitto (1815–1866) · Saksan keisarikunta (1871–1918)

Weimarin tasavalta (1919–1933) · Natsi-Saksa (1933–1945) · Saksan demokraattinen tasavalta (1949–1990)

Saksan liittotasavalta (1949–)

Saksan keisarikunta.html

muokkaa Bismarck luo keisarikunnan

muokkaa Konservatiivinen modernisaatio

muokkaa Aiheesta muualla